torstai, 4. joulukuu 2014

Viikon positiiviset

Joululahjat on ostettu, ihan joka ikinen. Rahalla saa, myös hyvän mielen, ainakin vähäksi aikaa.

Otin osaa hyväntekeväisyysprojektiin, jota innolla lasten kanssa alamme loppuviikosta toteuttamaan. Periaatteella "anna hyvän kiertää" mennään :)

Työ..no aina se kotiolot voittaa, ainakin iltaisin. Lisäksi mulla on melko mukavat työkaverit ja töissä pystyy olemaan oma itsensä. Vaikkei siellä kukaan kyllä mun kotiasioista tiedäkään.

Viikonloppu on vapaa. Päätin, että mun rakastama joulu tulee taloon,oli sydämessä kuinka täyttä ja sekaista tahansa.

Muutaman viikon päästä on työpaikan pikkujoulut. Aikasemmin odotin innolla, nyt on vähän sekaiset ajatukset. Toisaalta kiva, mutta en haluisi juhlia väärällä asenteella ja tehdä itsestäni typerää ja epätoivoista. Tosin mahdollisuus on häviävän pieni, mutta olemassa.

Viikonloppuna mä viritän pihalle valot (oon jo aikataulusta reilusti jäljessä).. En olekkaan tänä vuonna ensimmäisten joukossa.

Lopputulos; mä selviin tästäkin viikosta, melkeempä hymyssä suin. Lupaan olla ajattelematta asioita joihin en voi itse vaikuttaa ( tai voisin, mutta jos taas heittäytyisin jalkoihin anelemaan armoa, olisin hölmö eikä tällä ajalla olisi taaskaan mitään merkitystä).

keskiviikko, 3. joulukuu 2014

Sohva, sohvempi, sohvin

Rakas joulupukki, tuo minulle uusi, nukuttava sohva. Alkaa pikku hiljaa olemaan paikat kovin jumissa. Kotona vallitsee hämmentävä ilmapiiri. Mieheni puhuu minulle kuin kaverille, suhtautuu lapsiin samalla lailla kuin ennenkin, mutta.. siinä kaikki. Ei pienintäkään ajatusta, että meillä saattaisi olla jotain keskusteltavaa.

Yhtenä päivänä olen rauhallinen ja en taida edes asiaa sen kummemmin miettiä. Seuraavana päivänä turhautunut, sitten suuttunut. Mulle on aina ollut vaikeaa elää tilassa, joka odottaa ratkaisua. Mun kärsimättömyys varmaan räjähtää silmille ennen kuin mieheni muuttaa yhtään olemistaan. Tai voiko tuota kärsimättömyydeksi sanoa, elää nyt viikkotolkulla tällaisessa ilmapiirissä.

Mä olen ihan vakavissani pohtinut, että noinkohan tuo mies minua edes rakastaa. Osaakohan se oikeasti rakastaa, vai onko tämä kaikki yhtä suurta teatteria. Sanoi se minulle yksi ilta, ettei hän luota enää edes itse omaan sanaansa, saatikka tekemisiinsä. Jospa minun elämäni onkin siksi tällaista, koska tunteet eivät ole aitoja ja täten niiden ylläpitäminen on mahdotonta.

Käytän paljon aikaa ja voimia elämän asioiden pohdiskelemiseen. Olen taipuvainen tekemään analyysejä, tutkimaan käytöstä. Siksi joskus jopa itselle tulee ajatus, että teenkö mä diagnooseja omaan havaintoon perustuvalla ajattelulla. Joskus mieheni on minulle sanonut, että miksi aina luulen, että hänen toimintansa on ennalta suunniteltua tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Minun logiikkani sanoo, että jos toistat samaa kaavaa ja päädyt aina tekemään asiaa, joka tuo sinulle mielihyvää, se on jollain lailla tavoitteellista. Tässä viittaan alkoholiin ja sen tuomaan mielihyvään. Kun aiheuttaa riidan, voi hyvällä omatunnolla juoda vitutukseen.

Luojan kiitos vuorotöistä. Nautin aamuista, kun olen kotona yksin. Ei sitä hahmoa viereisessä huoneessa, makaamassa sängyllä telkkaria katsomassa tai naamakirjassa roikkumassa. Olen ottanut rennosti. En ole turhaksi välittänyt tiskejä notkuvasta pöydästä, en pyykkikasasta kylpyhuoneen nurkassa. Ei ole kukaan vaatteitta ollut tai astioitta syönyt.

 

sunnuntai, 30. marraskuu 2014

Rakastaa, ei rakasta

Minä rakastan, varmaan paljonkin kun täällä vielä olen. Miehen rakkautta epäilen tai oikeastaan hänen kykyään rakastaa. Minusta tuntuu, että hän omalla tavallaan ylläpitää rakastamisen illuusiota. Ehkä se siksi särkyy niin usein, koska siitä on tullut raskaampi kantaa?

Olen viimepäivinä miettinyt paljon asioita ja myös ymmärtänyt niitä paljon. Tajusin, että olen koko avioliiton taistellut jotakin vastaan. Ensin se oli mustasukkaisuus, sitten se oli juominen lieveilmiöineen. Mä olen taistellu mun olemassa olosta, olen taistellu naiseudesta. Olen vaatinut rakkautta, kerjännyt huomiota, epätoivoisesti kaivannut arvostusta ja luottamusta. Koko ajan olen laskenut mun vaatimuksien tasoa säilyttääkseni jonkinlaista rauhaa ja tasapainoa tässä perheessä. Mutta kun se vaati pikkusormea ja minä annoin, se vei aina koko käden tai ainakin vaati sitä.

Mä tiedän senkin, että vika ei ole minussa. Olisin minkälainen tahansa, se johtaisi vastaavanlaisiin ongelmiin. Mulle on suollettu sitä paskaa vuositolkulla; musta ja mun puutteista. Silti olen vielä tässä, hengissä ja itsetunto jokseenkin tallella. Kyllä mä tiedän, etten ole ruma. En ole tyhmä. En alistu ja anna periksi, vaikka joskus potkitaan. En myöskään ole täydellinen. Kolme lasta kantaneena ei ole joka kurvi kohdallansa, mutta mitä sitten. Mä rakastan itse mun kehoa, mua ei häiritse raskauksien jättämät jäljet.

Eniten kaikista mua loukkaa se, että mieheni sanoo olevansa tyhjä kuori. Tyhjä on tyhjä, siinä ei ole rakkautta eikä vihaa. Siinä ei ole mitään. Mä haluaisin tuntea olevani haluttu, huomattu. Mä elän tällä hetkellä varmasti  otollisinta aikaa olla onnellinen. Lapset ei oo enää pieniä, minä tunnen itseni ja kehoni. Mua turhauttaa heittää parhaita vuosia elämästä menemään..Mä siis olen tässä ja nyt, lasten takia. Ja mä olen tässä vielä kauan, jos ei ihmeitä maailmassa tapahdu. Lottovoitto, miehen lobotomia tai jotain muuta yhtä absurdia.

Voisin mä tietysti elää kaksoiselämää, mutta tällä hetkellä on vielä liikaa selvittämättömiä tunteita. En tiedä kuoleeko ne koskaan vai vaan hitaasti tappamalla, mutta mä odotan ja tunnustelen. Mun pitää päästä ensin tästä vihasta, sitten pettymyksestä, antaa anteeksi ja lakata välittämästä. Sitä vaan aina haluaa valita helpoimman tien, vaikka tietää että rakkaus ei välttämättä asu enää siellä toisella puolella. Joskus se on helppoa, koska mieheni osaa olla mukava, kaverillinen ja huumorintajuinen jopa hellä, jos se ei vaadi seksuaalista kanssakäymistä. Mutta päivä kerrallaan..

sunnuntai, 30. marraskuu 2014

Nykyhetkeä, sohvalta käsin

Kohta kaksi viikkoa sohvalla nukkuneena.. Ensimmäinen viikko oli melkoisen tuskaisa, koska sohvamme on kova ja epämukava nukkua. Olohuoneessa muutenkaan ei ollut järin mukavaa; koska se toimii läpikulkupaikkana makuuhuoneesta keittiöön. Onneksi sain patjan sohvalle. Siirsin olohuoneen makkariin ja toisin päin. Nyt mullakin on omaa rauhaa.

Viimeisin riita ei ollut edes riita. Mieheni vain päätti, että siitä tulee riita. Kauniisti hän pakkasi petivaatteeni ja kehoitti painumaan sohvalle siksi yöksi ja muuttamaan helvettiin meidän kodista. Tietysti kauniiden saatesanojen saattelemana. Minä en olisi jaksanut riidellä, en edes tajua miten asiasta sai riidan. Tai riidan, minä olin pääosin hiljaa ja asiallinen, mies riiteli.

Mutta tässä ollaan. Riidan seurauksena mies pystyi taas vetämään viinaa viikonlopun. Onneksi kuunteli minua edes sen verran, että pysyi poissa kotoa. Sunnuntaina sain viestiä, että hakisinko hänet kotiin. Kysyin häneltä, kun hän klo 21 jälkeen kotiutui, että ajatteliko hän tosissaan, että tulisin hänet hakemaan. Mies oli kuulemma hetken ollut siinä uskossa, että tulisin.

Mä huomasin tuolloin olevan täynnä vihaa ja katkeruutta. Ja mä annoin tulla ulos koko saatanan sisällön, koko sydämestä. Ja kun mä sen tein, tiesin jo aloittaessani että seuraamukset kannan minä. Marttyyri astui taas esiin.. se makaa híljaa ajat , mitä töiltään on kotona. Se ei huomioi, se ei välitä. Sen sodankäynti on tappavan tehokasta, varsinkin jos minut tuntee. Se juttelee lapsille, mutta kaikki muu tietokoneen lisäksi on poissa.

Mä olen vihainen joka toinen päivä, joka toinen olen surullinen .Mä tiedän että vihan ulospurkautuminen vain jatkaa tätä pahaa oloa. Mutta mä en voi enää alistua. En sen jälkeen, kun mulla on vastassa pelkät kuoret. Näillä sanoilla mieheni ilmaisi tunteensa.

Meillä oli sopimus joka erossa sovittiin. Sopimuksestä jäi osa lunastamatta, koska paluu yhteen tapahtui ennen sen toteutumista.Suoraan sanottuna se on rahallinen summa, joka on oleellinen osa mun pakotietä ulos tästä talosta ja tästä suhteesta. Mieheni sanoi, ettei sillä ole aikomustakaan sitä sopimusta noudattaa. Hänelle sopii vallan mainiosti asuminen näin;  omissa oloissa, eri huoneissa. Mulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta lähteä ilman sitä rahaa. Mun on pakko taata mun lapsille opiskelut, maksaa takuuvuokrat. Ja mun mieheni tietää sen. Mä elän vapaana vankilassa, jossa jokainen päivä tuntuu tarpomiselta. Tuntuu turhalta, koska me voitas olla myös kaikki vapaita.

sunnuntai, 30. marraskuu 2014

Ja elämä jatkuu, avioliitossakin

Siinähän ne meni, vuosi jos toinenkin. Elämääni saapui omaa sairastelua ja rakkaan sukulaisen kuolema. Kukaan ei ollut siellä tukena, vaikka epätoivoisesti sitä etsinkin. Muistan aina sen yön kun valvoin kivuissa ja itkin. Mieheni nukkui, olihan hänellä työpäivä seuraavana päivänä. Tämä oli ehkä se hetki, jolloin silmäni alkoi ensi kertaa avautumaan.

Elämästäni oli tullut taistelua arjen selviytymisen ja alkoholinhuuruisen elämän välillä. En voinut sietää perjantaipulloja ja sitä kamalan suurta vetoa ravintoloihin. Olinhan minä kolmen ihana lapsen äiti ja minä en halunnut samaa elämää lapsilleni. Elämässä toteutui taas tietty kaava. Mies teki lupauksia, mies haastoi riittaa jotta voisi rikkoa lupauksensa. Henkinen väkivalta alkoi saada sellaisia ulottuvuuksia että jos olisin ollut vähäänkään herkempi, olisin murskattu tuhansiksi palasiksi. Hajosin kymmeniä kertoja, mutta aina minä liimasin itseni kasaan.

Mieheni ei millään tahdo ymmärtää, että kun tarpeeksi monta kertaa itsensä kasaa, sitä ei voi saada itsestään samanlaista kun alkuperäinen. Jokaisesta hajoamisesta tulee säröjä ja joskus irtoaa pieniä palasia. Jokaisesta sanasta jää arpi, jokaisesta lauseesta murtuma. Minä luulen, että mieheni oletti minun unohtavan ja aina antavan anteeksi.

Yli vuosi sitten keräsin itseni ja muutin lapsien kanssa pois kotoa. Asuimme muutamia kuukausia erossa mieheni kanssa, mutta niin vaan hän haki meidät takaisin. Lapsista kaksi vanhimmaista halusivat muuttaa takaisin varauksetta, ainoastaan nuorimmainen kritisoi asiaa voimakkaasti. Sopimus oli että jos yksikään lapsista ei halua takaisin, kukaan ei muuta. Niin vaan nuorimmainenkin suli isäpuolelle, koska hän on aina kohdellut lapsia hyvin. Tottakai lapset kärsi meidän keskinäisistä yhteenotoista,

Tavallaan mä olen kiitollinen siitä että muutimme takaisin. Alle puoli vuotta muutosta, lapsellani todettiin vakava sairaus. En varmasti olisi kestänyt sitä taakkaa ilman miestäni, vaikka ei hän 100% tukenani ollutkaan. Kaikki se tuska, mikä sisälläni myllersi tuon epätoivon aikana.. käsittämättömän ahdistava tunne. Ei sairaus ole lapseltani poistunut, mutta tällä hetkellä me eletään sen kanssa odottavassa vaiheessa. Odottavassa siksi, ettemme tiedä vielä lääkehoidon tuloksista.

Kaiken piti olla paremmin kun yhteen takaisin muutettiin.. Mutta asiat menikin siihen, että aikuisten fyysinen kanssakäyminen loppui kokonaan. Vuoteen en harrastanut seksiä koska mieheni ei halunnut. Lopulta kyllästyin torjutuksi tulemiseen enkä enää yrittänyt. Syyn torjutuksitulemiseen sain aina riitojen aikana; olin epäviehättävä, ruma, läski ja vaikka mitä.

Elämän kiertokulusta tuli nopeampi. Jos ennen revittiin palasiksi 2-3kk välein nyt se saattoi olla kerran kuukaudessa.Myös riidat yleistyivät. Pikkuasioista tuli valtavia. Jos lapset eivät olleet siivonneet huoneitaan, minä nukuin sohvalla saatteena haukut ja erouhkailut. En enää kerennyt itseäni kokoamaan, kun seuraava isku oli jo tulossa.