Olisi niin monta tarinaa kerrottavana, niin monta epämukavaa hetkeä elettynä. Mutta koska olen nyt tässä, avautumassa tunteistani, aloitan alusta.

Olen nyt muutaman viikon nukkunut huonosti, sohvalla. Olen miettinyt avioliittoani, ja ihmistä jonka kanssa tähän satamaan ajauduin. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän elämän. Olen tehnyt tätä useasti näiden yhteisten vuosien aikana, mutta nyt tämä tuntuu jotenkin lopullisemmalta.

Nyt kun mietin tätä avioliittoa, joka on kestänyt nyt kohta 6 vuotta. Ajattelen järjellä, koska tunteella ajatteluun minulla ei taida olla enää varaa. Olen koko avioliiton taistellu omasta tilasta, omista oikeuksista, jopa omasta naiseudestani. Ensin oli rakkautta, kiihkeää sellaista ja mustasukkasuuden tummaakin tummempi pilvi. En ikinä antanut siihen aihetta, mutta aviopuolisoni johtopäätöksistä kannoin aina seuraukset. Olen kuullut sellaisia syytöksiä, niin rumia sanoja. Minua on riepoteltu pitkin pientareita, niin henkisesti kun fyysisestikin.

Muistan hyvin ne alkuajat. Tunteet oli kuumia, niin hyvässä kun pahassa. En ollu vielä oppinut ollenkaan läksyjäni, koska minä olin nainen, joka ei ikinä tuollaiseen elämään joutuisi. Ja mä en ole luovuttaja. Jo tuolloin päätin, että minä muutan sen miehen. Minä poistan siitä kaiken pahan ja jätän vain hyvän.

Mustasukkaisuus varisi toisen vuoden myötä ja riitojen aikana fyysinen koskemattomuus oli jo melkein taattu. Se olisi loppunut jo ehkä aiemmin, jollen olisi niin peloton ja alistumaton. Tämän myötä varisi valitettavasti myös muu fyysinen kanssakäyminen. Se mikä oli hullua ja piti meitä kasassa, katosi kuin tuhka tuulen. Minusta "tuli" epäviehättävä ja lihava.. sellainen nainen, joka oli maannut kaikkien kanssa ja jota kukaan ei halua.

Oli meillä hyviäkin hetkiä, paljon. Mieheni oli rakastava ja huolehtiva, ainakin aina tietyn aikaa. Ennen kaikkea hän oli loistava isäpuoli lapsilleni, jos vaan minua ei millään liitetty siihen väliin. Lopulta elämän ikävät uutiset ja kasvava tyytymättömyys elämään johti siihen, että mä elin hyvin alkoholin määrittelemää elämää.

Minusta alkoi itsestä tulla melkein absolutisti. En voinut käydä mieheni kanssa enää ulkona, koska humaltuminen oli ainoa tavoite miehelleni yhteisillä reissuilla. Tiesin illan kulun ennalta. Ensin kehutaan ja rakastetaan. Minun vessareissuni aikana oli tuhottu baaritiskillä shotteja, salaa. Kyllähän sen silmistä näki, että kohta ei enää ollut väliä miten mihinkin reagoin, koska lopputulos oli aina sama; en kelvannut, kauniisti ilmaistuna. Viinasta nousi hirviö alkoholisti-isän lapselle, enkä mä enää juonut itse alkoholia ja jos yritin, en enää humaltunut suuristakaan määristä.