Siinähän ne meni, vuosi jos toinenkin. Elämääni saapui omaa sairastelua ja rakkaan sukulaisen kuolema. Kukaan ei ollut siellä tukena, vaikka epätoivoisesti sitä etsinkin. Muistan aina sen yön kun valvoin kivuissa ja itkin. Mieheni nukkui, olihan hänellä työpäivä seuraavana päivänä. Tämä oli ehkä se hetki, jolloin silmäni alkoi ensi kertaa avautumaan.

Elämästäni oli tullut taistelua arjen selviytymisen ja alkoholinhuuruisen elämän välillä. En voinut sietää perjantaipulloja ja sitä kamalan suurta vetoa ravintoloihin. Olinhan minä kolmen ihana lapsen äiti ja minä en halunnut samaa elämää lapsilleni. Elämässä toteutui taas tietty kaava. Mies teki lupauksia, mies haastoi riittaa jotta voisi rikkoa lupauksensa. Henkinen väkivalta alkoi saada sellaisia ulottuvuuksia että jos olisin ollut vähäänkään herkempi, olisin murskattu tuhansiksi palasiksi. Hajosin kymmeniä kertoja, mutta aina minä liimasin itseni kasaan.

Mieheni ei millään tahdo ymmärtää, että kun tarpeeksi monta kertaa itsensä kasaa, sitä ei voi saada itsestään samanlaista kun alkuperäinen. Jokaisesta hajoamisesta tulee säröjä ja joskus irtoaa pieniä palasia. Jokaisesta sanasta jää arpi, jokaisesta lauseesta murtuma. Minä luulen, että mieheni oletti minun unohtavan ja aina antavan anteeksi.

Yli vuosi sitten keräsin itseni ja muutin lapsien kanssa pois kotoa. Asuimme muutamia kuukausia erossa mieheni kanssa, mutta niin vaan hän haki meidät takaisin. Lapsista kaksi vanhimmaista halusivat muuttaa takaisin varauksetta, ainoastaan nuorimmainen kritisoi asiaa voimakkaasti. Sopimus oli että jos yksikään lapsista ei halua takaisin, kukaan ei muuta. Niin vaan nuorimmainenkin suli isäpuolelle, koska hän on aina kohdellut lapsia hyvin. Tottakai lapset kärsi meidän keskinäisistä yhteenotoista,

Tavallaan mä olen kiitollinen siitä että muutimme takaisin. Alle puoli vuotta muutosta, lapsellani todettiin vakava sairaus. En varmasti olisi kestänyt sitä taakkaa ilman miestäni, vaikka ei hän 100% tukenani ollutkaan. Kaikki se tuska, mikä sisälläni myllersi tuon epätoivon aikana.. käsittämättömän ahdistava tunne. Ei sairaus ole lapseltani poistunut, mutta tällä hetkellä me eletään sen kanssa odottavassa vaiheessa. Odottavassa siksi, ettemme tiedä vielä lääkehoidon tuloksista.

Kaiken piti olla paremmin kun yhteen takaisin muutettiin.. Mutta asiat menikin siihen, että aikuisten fyysinen kanssakäyminen loppui kokonaan. Vuoteen en harrastanut seksiä koska mieheni ei halunnut. Lopulta kyllästyin torjutuksi tulemiseen enkä enää yrittänyt. Syyn torjutuksitulemiseen sain aina riitojen aikana; olin epäviehättävä, ruma, läski ja vaikka mitä.

Elämän kiertokulusta tuli nopeampi. Jos ennen revittiin palasiksi 2-3kk välein nyt se saattoi olla kerran kuukaudessa.Myös riidat yleistyivät. Pikkuasioista tuli valtavia. Jos lapset eivät olleet siivonneet huoneitaan, minä nukuin sohvalla saatteena haukut ja erouhkailut. En enää kerennyt itseäni kokoamaan, kun seuraava isku oli jo tulossa.