Kohta kaksi viikkoa sohvalla nukkuneena.. Ensimmäinen viikko oli melkoisen tuskaisa, koska sohvamme on kova ja epämukava nukkua. Olohuoneessa muutenkaan ei ollut järin mukavaa; koska se toimii läpikulkupaikkana makuuhuoneesta keittiöön. Onneksi sain patjan sohvalle. Siirsin olohuoneen makkariin ja toisin päin. Nyt mullakin on omaa rauhaa.

Viimeisin riita ei ollut edes riita. Mieheni vain päätti, että siitä tulee riita. Kauniisti hän pakkasi petivaatteeni ja kehoitti painumaan sohvalle siksi yöksi ja muuttamaan helvettiin meidän kodista. Tietysti kauniiden saatesanojen saattelemana. Minä en olisi jaksanut riidellä, en edes tajua miten asiasta sai riidan. Tai riidan, minä olin pääosin hiljaa ja asiallinen, mies riiteli.

Mutta tässä ollaan. Riidan seurauksena mies pystyi taas vetämään viinaa viikonlopun. Onneksi kuunteli minua edes sen verran, että pysyi poissa kotoa. Sunnuntaina sain viestiä, että hakisinko hänet kotiin. Kysyin häneltä, kun hän klo 21 jälkeen kotiutui, että ajatteliko hän tosissaan, että tulisin hänet hakemaan. Mies oli kuulemma hetken ollut siinä uskossa, että tulisin.

Mä huomasin tuolloin olevan täynnä vihaa ja katkeruutta. Ja mä annoin tulla ulos koko saatanan sisällön, koko sydämestä. Ja kun mä sen tein, tiesin jo aloittaessani että seuraamukset kannan minä. Marttyyri astui taas esiin.. se makaa híljaa ajat , mitä töiltään on kotona. Se ei huomioi, se ei välitä. Sen sodankäynti on tappavan tehokasta, varsinkin jos minut tuntee. Se juttelee lapsille, mutta kaikki muu tietokoneen lisäksi on poissa.

Mä olen vihainen joka toinen päivä, joka toinen olen surullinen .Mä tiedän että vihan ulospurkautuminen vain jatkaa tätä pahaa oloa. Mutta mä en voi enää alistua. En sen jälkeen, kun mulla on vastassa pelkät kuoret. Näillä sanoilla mieheni ilmaisi tunteensa.

Meillä oli sopimus joka erossa sovittiin. Sopimuksestä jäi osa lunastamatta, koska paluu yhteen tapahtui ennen sen toteutumista.Suoraan sanottuna se on rahallinen summa, joka on oleellinen osa mun pakotietä ulos tästä talosta ja tästä suhteesta. Mieheni sanoi, ettei sillä ole aikomustakaan sitä sopimusta noudattaa. Hänelle sopii vallan mainiosti asuminen näin;  omissa oloissa, eri huoneissa. Mulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta lähteä ilman sitä rahaa. Mun on pakko taata mun lapsille opiskelut, maksaa takuuvuokrat. Ja mun mieheni tietää sen. Mä elän vapaana vankilassa, jossa jokainen päivä tuntuu tarpomiselta. Tuntuu turhalta, koska me voitas olla myös kaikki vapaita.