Minä; kohta nelikymppinen nainen, äiti ja vaimo. Olen hakenut pakotietä ja purkautumiskanavaa näille sisällä velloville tunteilleni jo kauan. En ole avautuvaa tyyppiä, joten suurin osa ystävistäni ei tiedä todellisista tunteistani mitään.

Olen ystäväpiirissä kai suosittu, se joukon keulakuva, joka tunnetaan vahvana ja rohkeana. Töissä minuun luotetaan ja minulta kysytään usein neuvoa. Ja jos jollakin on on ongelmia, minä autan. Ja olenhan minä vahva. Ei olisi moni minun kengissäni tässä, tällä itsetunnolla, oman elämänsä huippumallina.

Olen usein miettinyt, missä minun hajoamisen raja menee. Olen käynyt kaukana, liian kaukana. Mutta jollain kumman voimalla sitä saa aina itsensä kasattua. En minä käynyt läpi ajoittain vaikeaa lapsuutta, vain hajotakseni elämän kolhuissa. Nämäkin kolhut olisi ollut väistettävissä, mutta eihän sitä hetkeä eläessä tajua, kunnes on liian myöhäistä.