Minä rakastan, varmaan paljonkin kun täällä vielä olen. Miehen rakkautta epäilen tai oikeastaan hänen kykyään rakastaa. Minusta tuntuu, että hän omalla tavallaan ylläpitää rakastamisen illuusiota. Ehkä se siksi särkyy niin usein, koska siitä on tullut raskaampi kantaa?

Olen viimepäivinä miettinyt paljon asioita ja myös ymmärtänyt niitä paljon. Tajusin, että olen koko avioliiton taistellut jotakin vastaan. Ensin se oli mustasukkaisuus, sitten se oli juominen lieveilmiöineen. Mä olen taistellu mun olemassa olosta, olen taistellu naiseudesta. Olen vaatinut rakkautta, kerjännyt huomiota, epätoivoisesti kaivannut arvostusta ja luottamusta. Koko ajan olen laskenut mun vaatimuksien tasoa säilyttääkseni jonkinlaista rauhaa ja tasapainoa tässä perheessä. Mutta kun se vaati pikkusormea ja minä annoin, se vei aina koko käden tai ainakin vaati sitä.

Mä tiedän senkin, että vika ei ole minussa. Olisin minkälainen tahansa, se johtaisi vastaavanlaisiin ongelmiin. Mulle on suollettu sitä paskaa vuositolkulla; musta ja mun puutteista. Silti olen vielä tässä, hengissä ja itsetunto jokseenkin tallella. Kyllä mä tiedän, etten ole ruma. En ole tyhmä. En alistu ja anna periksi, vaikka joskus potkitaan. En myöskään ole täydellinen. Kolme lasta kantaneena ei ole joka kurvi kohdallansa, mutta mitä sitten. Mä rakastan itse mun kehoa, mua ei häiritse raskauksien jättämät jäljet.

Eniten kaikista mua loukkaa se, että mieheni sanoo olevansa tyhjä kuori. Tyhjä on tyhjä, siinä ei ole rakkautta eikä vihaa. Siinä ei ole mitään. Mä haluaisin tuntea olevani haluttu, huomattu. Mä elän tällä hetkellä varmasti  otollisinta aikaa olla onnellinen. Lapset ei oo enää pieniä, minä tunnen itseni ja kehoni. Mua turhauttaa heittää parhaita vuosia elämästä menemään..Mä siis olen tässä ja nyt, lasten takia. Ja mä olen tässä vielä kauan, jos ei ihmeitä maailmassa tapahdu. Lottovoitto, miehen lobotomia tai jotain muuta yhtä absurdia.

Voisin mä tietysti elää kaksoiselämää, mutta tällä hetkellä on vielä liikaa selvittämättömiä tunteita. En tiedä kuoleeko ne koskaan vai vaan hitaasti tappamalla, mutta mä odotan ja tunnustelen. Mun pitää päästä ensin tästä vihasta, sitten pettymyksestä, antaa anteeksi ja lakata välittämästä. Sitä vaan aina haluaa valita helpoimman tien, vaikka tietää että rakkaus ei välttämättä asu enää siellä toisella puolella. Joskus se on helppoa, koska mieheni osaa olla mukava, kaverillinen ja huumorintajuinen jopa hellä, jos se ei vaadi seksuaalista kanssakäymistä. Mutta päivä kerrallaan..